Millaisia ovat riittävät päästövähennykset?

Polttavan Kysymyksen mukaan Suomen pitää sitoutua vähentämään päästöjä kotimaisin toimin vähintään 40 % vuoteen 2020 mennessä ja 95 % vuoteen 2050 mennessä. Luvut perustuvat ilmastotieteeseen ja niihin sitoutuminen on välttämätöntä kahden asteen tavoitteen saavuttamiseksi. Oleellista on, että Suomen kaltaisissa teollisuusmaissa on sitouduttava ilmastotieteeseen perustuviin päästövähennystavoitteisiin - tavoitteita on tarkistettava tiedon täsmentyessä.

Polttavan Kysymyksen ajamat päästövähennystavoitteet ovat linjassa ilmastotieteen kanssa. Vaaditut päästövähennystavoitteet perustuvat kansainväliseen ilmastotutkimukseen: hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan kaikkien teollisuusmaiden tulee vähentää päästöjään 25–40 % vuoteen 2020 mennessä ja 80–95 % vuoteen 2050 mennessä, jotta lämpeneminen olisi mahdollista pysäyttää alle kahden asteen^[1]. Tämä antaa kuitenkin vain noin 50 % todennäköisyyden sille, että globaali keskilämpötila ei ylittäisi kahta astetta vuosisadan loppuun mennessä^[2]. Siksi Suomen ja muiden teollisuusmaiden on saavutettava vähintään 40 prosentin kotimaiset vähennykset vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä.

Päästövähennystavoitteita on voitava tarkistaa kunnianhimoisemmiksi 1,5 asteen tavoitteen mukaisesti. Jo nyt vähiten kehittyneet maat ja pienet saarivaltiot (80 YK:n jäsenmaata) ovat ilmoittaneet ilmastotieteeseen nojaten, että yli 1,5 asteen keskilämpötilan nousu olisi niille mahdoton kestää^[3].

WWF:n ja Ecofys:n tuoreen tarkastelun mukaan nykyiset toimet eivät ole riittäviä, jotta pitkän aikavälin tavoite olisi mahdollista saavuttaa. EU:n jäsenmaat tekevät vain kolmanneksen siitä, mitä pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttaminen edellyttäisi. EU:n jäsenmaiden keskuudessa Suomi sijoittuu häntäpäähän ilmastopolitiikassa^[4]. Suomen ilmastopolitiikkaa ei voi tällä hetkellä kuvata parhaalla tahdollakaan kunnianhimoiseksi tai edistykselliseksi: nykyinen ilmasto- ja energiastrategia^[5] on johtamassa ainoastaan 5-10 prosenttiyksikön suuruisiin päästövähennyksiin vuoteen 2020 mennessä^[6], mikä ei ole lainkaan linjassa kansainvälisen ilmastotieteen kanssa. Samaan aikaan ilmasto- ja energiapoliittisessa tulevaisuusselonteossa^[7] puhutaan vähintään 80 prosentin päästövähennyksistä vuoteen 2050 mennessä. Urakka näyttää lähinnä epätoivoiselta, jos toimiin ei ruveta nyt.

Ilmastolaki antaisi sitovan ja kaikki yhteiskunnan sektorit huomioivan työvälineen, jolla välttämättömät, kunnianhimoiset päästövähennykset voitaisiin toteuttaa ennakoitavasti ja hallitusti. Ilmastolaki koskisi kaikkia Suomen päästöjä, myös Euroopan Unionin päästökauppajärjestelmän piirissä olevia. EU:n päästökauppasektorille asettamat vähennystavoitteet ovat tällä hetkellä riittämättömät: 20 % vuoteen 2020 mennessä (ja näistäkin vain kolmannes on toteutettava kotimaisin toimin – loput kaksi kolmasosaa voidaan kuitata päästöjen kompensoinnilla). Teollisuusmaiden olisi kuitenkin vähennettävä siihen mennessä päästöjään 40 %. Päästökauppajärjestelmän porsaanreikien vuoksi sektorin päästöt voivat jopa kasvaa nykyisestä vuoteen 2016 asti^[8]! Jos ilmastolailla pyrittäisiin 40 % kokonaisvähennyksiin jättäen päästökauppasektori ohjauksen ulkopuolelle, pitäisi päästökaupan ulkopuolisilla sektoreilla (liikenne, maatalous ja rakennukset) vähentää päästöjä kohtuuttomat 60 %. Olisi tietysti tärkeää, että EU asettaisi päästökauppasektorille vähintään 40 % tavoitteen, mutta se ei ole kansallisen ilmastolain välttämätön edellytys. Vähennysten toteuttaminen ei olisi kiinni kulloinkin vallassa olevien päättäjien mielipiteistä. Vain ryhtymällä itse konkreettisiin toimiin Suomella on oikeus vaatia päästövähennyksiä muilta mailta kansainvälisissä neuvotteluissa.

Ilmaston lämpenemisen kannalta merkityksellistä on ilmakehässä olevien kasvihuonekaasujen kokonaismäärä. On siis samantekevää, ovatko päästöt tällä vuosikymmenellä 80 megatonnia vuodessa ja ensi vuosikymmenellä 40 Mt/vuosi, vai molempina vuosikymmeninä 60 megatonnia vuodessa. Molemmissa tapauksissa ilmastoa lämmittävä vaikutus on yhtä suuri. Lämpenemisen rajoittaminen alle kahden asteen edellyttää, että globaalit hiilidioksidipäästöt vuosina 2000–2050 ovat yhteensä korkeintaan 1000 Gt – tällöinkin on vielä 25 % todennäköisyys, että 2 astetta ylitetään. Vuoteen 2006 mennessä tästä kokonaismäärästä oli päästetty jo liki neljännes.^[9]

Jotta maailman lämpeneminen pysyisi siedettävissä rajoissa, käytettävissä on siis tietyn kokoinen päästökakku, joka voidaan periaatteessa jakaa eri vuosille miten vain. Sama pätee yksittäisten valtioiden oikeudenmukaisiin päästövähennysosuuksiin. Edullisinta on kuitenkin aloittaa tasaiset päästövähennykset heti. Jos päästötaso pidetään vielä vuosikymmenen ajan korkealla, joudutaan päästöt myöhemmin romauttamaan nopeasti hyvin matalalle tasolle, jotta päästöjen kokonaismäärä pysyisi neljänkymmenen vuoden aikavälillä riittävän pienenä (ks. kuva alla).

Hallituksen ilmastostrategian hidas päästövähennystahti kostautuu myöhemmin, kun päästöt on romautettava niiden kokonaismäärän pitämiseksi riittävän pienenä.

On syytä muistaa, että nyt ilmakehään päästetty hiilidioksidi lämmittää ilmastoa satojen vuosien ajan. Koska ilmasto lämpenee viiveellä, on päästövähennykset aloitettava hyvissä ajoin ennen maailman ilmaston käymistä tukalaksi. Jos lykkäämme päästövähennyksiä kunnes jotain oikeasti pelottavaa alkaa tapahtua, ehtii tilanne mennä vielä paljon pahemmaksi vaikka päästöt leikattaisiin suoraan nollaan. Lisäksi lämpeneminen saattaa kiihdyttää lämpenemistä edelleen ruokkivia prosesseja, kuten metaanin vapautumista merenpohjasta. Kun ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuus nousee yli tietyn rajan, voi lämpeneminen kiihtyä vaikka päästöt lopetettaisiin kokonaan. Tällaista riskirajaa on mahdotonta arvioida täysin varmasti, joten turvallisinta olisi vähentää päästöjä mahdollimman nopeasti ja mahdollisimman paljon.

Lue lisää ilmastonmuutoksesta Ilmasto.org –sivustolta.